Kaksoisklikkaa ensimmäisestä kuvasta.
Kävimme tässä katedraalissa viime valmistautumispäivänä! :)
Neljäs viikko Tsekissä (syyskuun 26, 2011):
Sieluni hymyilee
Voitteko uskoa? Olen ollut täällä jo kokonaiset 3 viikkoa. Aika vain rientää. En voi uskoa, että on taas maanantai! Mutta voi hyvänen aika kuinka valmiita olemmekaan valmistautumispäivään! Haha, sisar Smith ja minä aina nauramme itsellemme sunnuntai-iltana, koska suunnittelemme lattialla, koska olemme NIIN uupuneita! Minusta on silti ihanaa olla uupunut! Meille on niin hyväksi mennä nukkumaan joka ilta tietäen, että olemme käyttäneet koko kehoamme ja henkeämme täydellä kapasiteetilla.
Niin tämä viikko oli upea. Minusta tuntuu kamalalta se surkea posti, jonka kirjoitin viime viikolla! Olen niin pahoillani. No tässä tulee parempi! J Tämä viikko oli vaikea. Mutta elämä on vaikeaa. Rakastan olla täällä. Rakastan, kun minut torjutaan, koska mitä enemmän annan itsestäni ulkopuolisille sitä enemmän minua torjutaan. Se ei haittaa minua. Tietysti pidän siitä paljon enemmän, kun ihmiset kuuntelevat meitä, mutta silloinkin kun meidät torjutaan, lausun todistukseni, ja sitten vain menen eteenpäin. Tällä viikolla todella keskityin avaamaan suuni kaikille, jotka kohtasin, ja tiedättekö mitä? Kun tein niin, huomasin valtavan eron. Jumala täydellisesti siunaa sinua, kun annat kaikkesi. Ja se on hassua, koska tällä viikolla minun kaikkeni tulee olemaan paljon enemmän kuin se oli viime viikolla. Koska kapasiteettimme kasvaa, kun käytämme Taivaallisen Isän [apua]. Rakastan sitä periaatetta. On ihanaa tietää, että Jumala tietää tarkalleen missä olen. Hän tietää polkumme. Meitä varten on merkitty polkuja, ja jos käytämme aikaa Hänelle puhumiseen, Hän voi auttaa meitä tietämään olemmeko pysymässä noilla poluilla vai emme. Minusta on ihanaa olla täällä. Eilinen oli ihme. Ja lauantai oli ihme. Joten aloitetaan!
Sieluni hymyilee
Voitteko uskoa? Olen ollut täällä jo kokonaiset 3 viikkoa. Aika vain rientää. En voi uskoa, että on taas maanantai! Mutta voi hyvänen aika kuinka valmiita olemmekaan valmistautumispäivään! Haha, sisar Smith ja minä aina nauramme itsellemme sunnuntai-iltana, koska suunnittelemme lattialla, koska olemme NIIN uupuneita! Minusta on silti ihanaa olla uupunut! Meille on niin hyväksi mennä nukkumaan joka ilta tietäen, että olemme käyttäneet koko kehoamme ja henkeämme täydellä kapasiteetilla.
Niin tämä viikko oli upea. Minusta tuntuu kamalalta se surkea posti, jonka kirjoitin viime viikolla! Olen niin pahoillani. No tässä tulee parempi! J Tämä viikko oli vaikea. Mutta elämä on vaikeaa. Rakastan olla täällä. Rakastan, kun minut torjutaan, koska mitä enemmän annan itsestäni ulkopuolisille sitä enemmän minua torjutaan. Se ei haittaa minua. Tietysti pidän siitä paljon enemmän, kun ihmiset kuuntelevat meitä, mutta silloinkin kun meidät torjutaan, lausun todistukseni, ja sitten vain menen eteenpäin. Tällä viikolla todella keskityin avaamaan suuni kaikille, jotka kohtasin, ja tiedättekö mitä? Kun tein niin, huomasin valtavan eron. Jumala täydellisesti siunaa sinua, kun annat kaikkesi. Ja se on hassua, koska tällä viikolla minun kaikkeni tulee olemaan paljon enemmän kuin se oli viime viikolla. Koska kapasiteettimme kasvaa, kun käytämme Taivaallisen Isän [apua]. Rakastan sitä periaatetta. On ihanaa tietää, että Jumala tietää tarkalleen missä olen. Hän tietää polkumme. Meitä varten on merkitty polkuja, ja jos käytämme aikaa Hänelle puhumiseen, Hän voi auttaa meitä tietämään olemmeko pysymässä noilla poluilla vai emme. Minusta on ihanaa olla täällä. Eilinen oli ihme. Ja lauantai oli ihme. Joten aloitetaan!
Vladimir ja me ratikassa iltana, jolloin hän läpäisi kaikki kastehaastattelunsa!!! Niin onnellisia.
Meillä oli KASTETILAISUUS tällä viikolla seurakunnassamme! Ah, olin tohkeissani kuin koulutyttö. Tämä mies nimeltä Vladimir meni kasteelle lauantaina, enkä olisi voinut olla onnellisempi siitä. Me emme opettaneet häntä, mutta ei sillä väliä. Tuntui kuin olisin, koska olin niin innostunut. Tapasin hänet ensimmäisellä viikolla täällä, ja hän ei puhu yhtään englantia, ja minä en oikeasti puhu paljon tsekkiä (silti paljon enemmän kuin tajuankaan, kiitos Taivaallisen Isän, mutta keskustelupuolella olen hiiiiiieman ruosteinen, jos ymmärrätte mitä tarkoitan). Mutta Vladimir ja minä vain tulimme heti toimeen. Hän on niin innostunut koko ajan ja aina kirkolla auttamassa ja osallistumassa oppiaiheisiin ja tukemassa. Hänestä tulee MAHTAVA jäsen, koska hän rakastaa evankeliumia niin paljon. Hän kertoi minulle ensimmäisenä päivänäni täällä, että ”Menen kasteelle 24. päivänä!” ja viimeiset kolme viikkoa olen [odottanut] innokkaasti. Perjantai-iltana en voinut edes nukkua! Se oli niin hauskaa. Heräsin joka yö tuskin malttaen odottaa, että päivä voisi jo alkaa. Ja se vihdoin alkoi!
Lahjani Vladimirille. Hän rakastaa tomaatteja kuten minäkin. Joten tein tämän. Kortin kanssa, jossa lukee KREST! tai kaste. Annoin ne hänelle varustettuna suurilla kultaisilla ruseteilla, ja hän KUOLI. Hän oli niin iloinen ja ajatteli, että se oli hassuinta mitä hän oli koskaan nähnyt. Luultavasti oli.
Täyttämässä kasteallasta kattiloilla :)
Edellisenä iltana olimme olleet opettamassa oppiaihetta kirkolla, ja vanhimmat syöksähtivät ovesta, koska he olivat unohtaneet alkaa täyttää kasteallasta. Kastealtaan täyttäminen kestää täällä yli yhdeksän tuntia, koska vesihanassa ei ole paljon painetta. Joten he olivat laskeskelemassa meidän kanssamme milloin heidän pitäisi tulla takaisin aamulla täyttämään siitä loput jne. Se oli pähkähullua! Joten sain sisar Smithin tulemaan kanssani aikaisin lauantaiaamuna auttamaan täyttää kasteallasta ämpäreillä keittiöstä. Halusin niin kovasti osallistua siihen! Kun tulimme sinne, kokeilin vettä kastealtaassa (joka oli vielä täyttymässä, koska vanhimmat olivat tulleet klo 7 kääntämään vesihanan taas päälle) ja se oli JÄÄKYLMÄÄ. Muistin oman kastetilaisuuteni ja kuinka vannoin, että allas oli juuri ollut täytetty puutarhaletkulla, joten juoksin keittiöön keittämään vettä. Vedin esiin suurimmat kattilat mitkä voin löytää, ja ryhdyin toimiin. Sitten pistin ämpäreitä ja kattiloita eri altaisiin ja käänsin veden päälle niin että voisin auttaa saamaan kastealtaan valmiiksi ja että siinä olisi tarpeeksi vettä niin että hänet voitaisiin upottaa (niin kuin Jeesus!). Se oli tosi näky, ja todellinen treeni! Vanhempi lähetyssaarnaajapariskunta nauroi minulle ja sanoi, että olin sellainen uusi tulokas (rakastavalla tavalla), mutta en voinut odottaa! Vanhimmat olivat niin kiitollisia avustani, ja sisar Smith päätyi auttamaan minua kantamaan valtavia viiden gallonan [= 19 litran] kattiloita kastealtaaseen. Se oli huippua. Ja sitten sain sinne myös kiehuvan veden. En tiedä kuinka paljon se auttoi, mutta Vladimir sanoi, ettei vesi ollut kylmää. Joten ehkä se auttoi! On mitä paras tunne, kun katselee kun joku menee kasteelle. He ovat valinneet seurata Jeesusta Kristusta täysin, ja he ovat päättäneet muuttaa koko elämänsä Hänen tähtensä. Se on sellainen ihme. Evankeliumi on sellainen ihme. Vladimir toi äitinsä ja veljensä mukanaan, ja kastetilaisuuden ja hänen todistuksensa jälkeen tapasin hänen äitinsä, ja hän vain itki ja itki. Hän ei ole kirkon jäsen, mutta hän rakasti poikaansa ja tuki häntä tarpeeksi tullakseen. Hänellä on hyvä hyvä sydän, ja tiedän että hän tunsi Pyhän Hengen.
Me kykyesityksessä.
Sitten sinä (lauantai) iltana oli alkeisyhdistyksen [= pienten lasten järjestö] kykyesitys. Meitä pyydettiin tekemään sketsi kyvyistä ja laulamaan laulu. Sisar Smith ja minä keksimme idean, että teemme sen Pyhien Kirjoitusten tarinasta talenteista [Matteus 25:14-30], mutta ohjasimme sen sen sijaan, että olisimme esittäneet siinä. Siinä tarinassa ei ole niin montaa henkilöä. Joten vanhin Francis, vanhempi lähetyssaarnaaja, oli viinitarhan Herra, ja kiedoin höhhöhuivini hänen päänsä ympärille turbaaniksi, mikä oli huvittavaa, ja sitten harjoituksen aikana juoksin ympäriinsä etsimässä ruukkukasveja kirkosta ympäröimään häntä, ja se teki siitä kunnon esityksen. Hän on NIIN huvittava. Hänen kasvonilmeensä olivat parhaat. Yksi vanhin seisoi puhujakorokkeen ääressä ja luki tarinan Raamatusta tsekin kielellä, sillä aikaa kun vanhin Bird, Meiling ja Park olivat talenttien (kykyjen) saajia. Talentit olivat erikokoisia ämpäreitä täynnä Legoja. Sitten ne kaksi, jotka käyttivät talenttejaan, rakensivat niistä juttuja, ja sitten se yksi ei tehnyt paljon mitään, ja Herra antoi hänen Legonsa sille, joka oli rakentanut eniten omistaan. Se oli hitti, ja lapset RAKASTIVAT sitä. Sitten lauloimme kaikki ”Oon lapsi Jumalan”, mikä oli vallan suloista.
Nyt kerron teille ihmeestäni nimeltä Siegfried. (RAKASTAN nimeä Siegfried, joten tietysti tämä ihme kaksinkertaistui juuri ihanuudessaan), mutta ok Siegfried on ihmeeni. Perjantai-iltana olin NIIN onnellinen. Vladimir oli menossa kasteelle, ja olin täynnä Henkeä. Meillä oli ollut vaikea päivä, mutta päätin olla onnellinen (hullua kuinka paljon päätöksesi vain olla onnellinen kaikesta huolimatta vaikuttaa päivän lopputulokseen. Luulen, että se on loppujen lopuksi ainoa asia, jota voit todella hallita). Olimme ratikassa matkalla kotiin, ja aloin puhua ihmisille ratikassa. Sisar Smith seurasi johtoani, ja istuuduin ei niin onnelliselta näyttävän nuoren miehen eteen. Hän ei ollut yhtään kiinnostunut siitä mitä minulla oli sanottavana ja jatkoi vain todistustemme mollaamista. Sillä aikaa kun sisar Smith otti puhuakseen, katsoin vasemmalle puolelleni ja näin miehen, joka hymyili minulle. Kaikki mitä voin ajatella oli: ”Tunnen sinut. Tunnen sinut.” ja hymyilin niin leveästi kuin sydämeni vain salli takaisin hänelle. Käännyin nuoren miehen puoleen ja kysyin oliko hän uskovainen, ja hän sanoi ei. Sisar Smith jatkoi puhumista, ja katsoin taas iloista miestä. Tajusin, että minun piti hyödyntää tämä tilanne, joten koska olin keskellä tätä keskustelua mikä ei ollut oikein menossa mihinkään, mutta koska en voinut oikein lähteä, korotin ääneni keskellä keskustelua ja yli meluisan ratikan ja sanoin: ”Mate Zaiem?!” (Onko sinulla kiinnostusta?), ja tämä mies hymyili ja nyökytti päätään kyllä. Viittoilin häntä tulemaan, ja käänsin heti huomioni häneen. Nuori mies näytti ärsyyntyneeltä, koska Siegfried oli istuutunut aivan hänen viereensä. Katsoin karttaa, ja tajusin, että meillä oli vain puolitoista pysäkkiä jäljellä. Joten kävin heti asiaan.
"Verzite ze Buh existuje?"
"ANO!"
"Verzite ze Kristus je vase Spasitel?"
"ANO!"
"Proc?"
(Uskotko, että Jumala on olemassa? Kyllä! Uskotko, että Kristus on Vapahtajasi? Kyllä! Miksi?) ja sitten Siegfried katsoi hymyillen suoraan silmiini ja sanoi: ”Olen yrittänyt kaikkea muuta, ja Jeesus Kristus auttaa minua eniten.”
Eikö se olekin kaunein todistus minkä olette koskaan kuulleet? Se on minusta. Hän rakastaa Vapahtajaansa. Hän tuntee hänet. Hän tunnisti hänen lähettiläänsä, ja hän otti vastaan viestin, joka meillä oli tarjottavana. Kun ratikka alkoi hidastaa, vedin esiin kaksi tapaamiskorttia, ja Siegfridin korttiin kirjoitin: ”Krest: 9:30”. Ja pyysin häntä soittamaan minulle ja hyppäsimme ulos ratikasta. Seuraavana aamuna oli Vladimirin kastetilaisuus, jonka olin kirjoittanut korttiin (kaste 9:30), mutta minulla ei ollut ollut aikaa tarkemmin selittää milloin ja mitä tarkoitin sillä. Joten rukoilin. Rukoilin niin kovasti, että hän ymmärtäisi mitä yritin sanoa, ja että Jumala kertoisi hänelle mitä minä en voinut. Mutta kastetilaisuus tuli, ja Siegfried ei. Mutta jatkoin rukoilemista. Rukoilin, että hän soittaisi minulle, rukoilin, että hän tulisi kirkkoon, ja rukoilin, että jotenkin törmäisin taas tähän mieheen. Sunnuntai tuli, ja auttaessani kahta tutkijaamme kirkkoon odotin ja odotin Siegfriediä, mutten koskaan nähnyt häntä, joten istuuduin ja nautin uudesta kauniista kenialaisesta tutkijastamme ja hänen upeasta vauvastaan Jasminista. Sakramentti[kokouksen] jälkeen kuljin hitaasti ulos käytävään puhuen jäsenille.
Ja sitten näin hänet. Siegfried seisoi eteisessä hymyillen korvasta korvaan, niin innostuneena puhumaan minulle. Juoksin hänen luokseen ja sanoin: ”SINÄ TULIT!” (englanniksi), ja hän sanoi tulleensa hiukan myöhässä eikä luullut että hän saisi mennä kappeliin, joten hän kuunteli eteisessä aivan itsekseen. Olin haltioissani. Aloin esitellä häntä kaikille joille voin. Vladimirille, kaikille lähetyssaarnaajille, toisille tutkijoilleni, eikä hän voinut lopettaa hymyilemästä. Kutsuimme häntä jäämään seuraavaksi tunniksi, ja hän mielellään myöntyi. Päädyin menemään englanniksi käännettävään [pyhäkoulu]luokkaan Analiesen kanssa (tutkijamme Keniasta), joten en voinut pysyä Siegfriedin kanssa. Mutta sisar Smith istui hänen kanssaan toisessa [pyhäkoulu]luokassa. Analiesen täytyi käydä tarkistamassa vauvaansa luokan aikana, ja sillä aikaa kun hän teki niin, kurkistin ikkunasta luokkaan vakoillakseni Siegfriediä, ja hän istui tuolinsa reunalla. Sieluni hymyili, ja sydämeni nauroi onnesta. En voi selittää teille millaista on kun vain rakastuu ihmisiin. Kun vain rakastaa heitä niin paljon, että tekisi mitä vain auttaakseen heitä löytämään Kristuksen ja auttaakseen heitä tajuamaan keitä he ovat ja kuinka paljon Jumala rakastaa heitä. Se on maailman paras tunne, ja tämä viikko sai minut kykenemään sanomaan, että ihmeitä todella tapahtuu, ja että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi vaikuttaa sydämeesi niin paljon. Se muuttaa ihmisiä, ja tiedän tämän, koska se muuttaa minua joka päivä. Toisen tunnin jälkeen Analiese lähti, mutta pyysin Siegfriediä jäämään. Hän sanoi, että hänen äitinsä oli kutsunut hänet päivälliselle, mutta että hän soittaisi ja kysyisi. Hän jäi pappeus[kokoukseen]. Ja lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että hän jopa nousi seisomaan ja esitteli itsensä. Hän kertoi kaikille kuinka hän oli tavannut lähetyssaarnaajat raitiovaunussa. Olen niin onnellinen. Kirkon jälkeen juttelin Siegfriedin kanssa ja kerroin hänelle, että soittaisin hänelle myöhemmin. Sisar Smith antoi hänelle Mormonin kirjan, ja hän oli niin nöyrä ja sanoi: ”Voin pitää tämän?”
Sitten meillä oli lähetyssaarnaajien kanssa piirilounas, ja tekstasin Siegfriedille ja kysyin häneltä halusiko hän oppia lisää myöhemmin sinä päivänä. Hän sanoi kyllä. Tapasimme hänet erään Alena-nimisen jäsenen kanssa myöhemmin sinä päivänä, ja opetimme hänelle [evankeliumin] palauttamisesta. Ja hän sanoi, että hän lukisi Mormonin kirjan ja rukoilisi siitä. Täällä on mitä vaikeinta saada ihmisiä jäämään kirkkoon koko kolmeksi tunniksi. Mutta hän jäi. Hän ilmestyi paikalle ihan itse, jäi koko kolmeksi tunniksi, kuunteli oppiaiheemme, kysyi kysymyksiä, ja on tulossa englannin luokkaamme tiistai-iltana. Siegfried on hyvä mies, ja tiedän, että hän tarvitsee tätä viestiä, koska tiedän, että kaikki tarvitsevat sitä. En voi odottaa kunnes voin opettaa häntä. Hänen täytyy päästä eroon tupakoimisesta, joten se voi olla pitkä tie, mutta se on tie, jota pitkin olen innokas alkamaan kulkea.
Rakastan evankeliumia. Se on TOTTA. Ja Jumala elää.
Rakastan teitä kaikkia. Toivon, että voitte niin hyvin! Olette aina rukouksissani.
Rakkaudella,
Sestra Izattova (Tsekissä naiset lisäävät ”ova” loppuun, joten toivon, että uudessa nimikyltissäni lukee niin, mutta saa nähdä!)
P.S. Sen jälkeen olin vain NIIN onnellinen. Rakastan noita hetkiä elämässä, kun kaikki vain tuntuu oikealta. Olen myös huomannut, että kun omaksun sen tunteen ja todella annan rakkauteni evankeliumiin loistaa, se on milloin näen eniten ihmeitä. Tämä viikko oli vaikea, joka ikinen oppiaihe, jonka olimme sopineet joko jäsenten tai tutkijoiden kanssa peruutettiin, mutta lauantai korvasi sen.
"Verzite ze Buh existuje?"
"ANO!"
"Verzite ze Kristus je vase Spasitel?"
"ANO!"
"Proc?"
(Uskotko, että Jumala on olemassa? Kyllä! Uskotko, että Kristus on Vapahtajasi? Kyllä! Miksi?) ja sitten Siegfried katsoi hymyillen suoraan silmiini ja sanoi: ”Olen yrittänyt kaikkea muuta, ja Jeesus Kristus auttaa minua eniten.”
Eikö se olekin kaunein todistus minkä olette koskaan kuulleet? Se on minusta. Hän rakastaa Vapahtajaansa. Hän tuntee hänet. Hän tunnisti hänen lähettiläänsä, ja hän otti vastaan viestin, joka meillä oli tarjottavana. Kun ratikka alkoi hidastaa, vedin esiin kaksi tapaamiskorttia, ja Siegfridin korttiin kirjoitin: ”Krest: 9:30”. Ja pyysin häntä soittamaan minulle ja hyppäsimme ulos ratikasta. Seuraavana aamuna oli Vladimirin kastetilaisuus, jonka olin kirjoittanut korttiin (kaste 9:30), mutta minulla ei ollut ollut aikaa tarkemmin selittää milloin ja mitä tarkoitin sillä. Joten rukoilin. Rukoilin niin kovasti, että hän ymmärtäisi mitä yritin sanoa, ja että Jumala kertoisi hänelle mitä minä en voinut. Mutta kastetilaisuus tuli, ja Siegfried ei. Mutta jatkoin rukoilemista. Rukoilin, että hän soittaisi minulle, rukoilin, että hän tulisi kirkkoon, ja rukoilin, että jotenkin törmäisin taas tähän mieheen. Sunnuntai tuli, ja auttaessani kahta tutkijaamme kirkkoon odotin ja odotin Siegfriediä, mutten koskaan nähnyt häntä, joten istuuduin ja nautin uudesta kauniista kenialaisesta tutkijastamme ja hänen upeasta vauvastaan Jasminista. Sakramentti[kokouksen] jälkeen kuljin hitaasti ulos käytävään puhuen jäsenille.
Ja sitten näin hänet. Siegfried seisoi eteisessä hymyillen korvasta korvaan, niin innostuneena puhumaan minulle. Juoksin hänen luokseen ja sanoin: ”SINÄ TULIT!” (englanniksi), ja hän sanoi tulleensa hiukan myöhässä eikä luullut että hän saisi mennä kappeliin, joten hän kuunteli eteisessä aivan itsekseen. Olin haltioissani. Aloin esitellä häntä kaikille joille voin. Vladimirille, kaikille lähetyssaarnaajille, toisille tutkijoilleni, eikä hän voinut lopettaa hymyilemästä. Kutsuimme häntä jäämään seuraavaksi tunniksi, ja hän mielellään myöntyi. Päädyin menemään englanniksi käännettävään [pyhäkoulu]luokkaan Analiesen kanssa (tutkijamme Keniasta), joten en voinut pysyä Siegfriedin kanssa. Mutta sisar Smith istui hänen kanssaan toisessa [pyhäkoulu]luokassa. Analiesen täytyi käydä tarkistamassa vauvaansa luokan aikana, ja sillä aikaa kun hän teki niin, kurkistin ikkunasta luokkaan vakoillakseni Siegfriediä, ja hän istui tuolinsa reunalla. Sieluni hymyili, ja sydämeni nauroi onnesta. En voi selittää teille millaista on kun vain rakastuu ihmisiin. Kun vain rakastaa heitä niin paljon, että tekisi mitä vain auttaakseen heitä löytämään Kristuksen ja auttaakseen heitä tajuamaan keitä he ovat ja kuinka paljon Jumala rakastaa heitä. Se on maailman paras tunne, ja tämä viikko sai minut kykenemään sanomaan, että ihmeitä todella tapahtuu, ja että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi vaikuttaa sydämeesi niin paljon. Se muuttaa ihmisiä, ja tiedän tämän, koska se muuttaa minua joka päivä. Toisen tunnin jälkeen Analiese lähti, mutta pyysin Siegfriediä jäämään. Hän sanoi, että hänen äitinsä oli kutsunut hänet päivälliselle, mutta että hän soittaisi ja kysyisi. Hän jäi pappeus[kokoukseen]. Ja lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että hän jopa nousi seisomaan ja esitteli itsensä. Hän kertoi kaikille kuinka hän oli tavannut lähetyssaarnaajat raitiovaunussa. Olen niin onnellinen. Kirkon jälkeen juttelin Siegfriedin kanssa ja kerroin hänelle, että soittaisin hänelle myöhemmin. Sisar Smith antoi hänelle Mormonin kirjan, ja hän oli niin nöyrä ja sanoi: ”Voin pitää tämän?”
Sitten meillä oli lähetyssaarnaajien kanssa piirilounas, ja tekstasin Siegfriedille ja kysyin häneltä halusiko hän oppia lisää myöhemmin sinä päivänä. Hän sanoi kyllä. Tapasimme hänet erään Alena-nimisen jäsenen kanssa myöhemmin sinä päivänä, ja opetimme hänelle [evankeliumin] palauttamisesta. Ja hän sanoi, että hän lukisi Mormonin kirjan ja rukoilisi siitä. Täällä on mitä vaikeinta saada ihmisiä jäämään kirkkoon koko kolmeksi tunniksi. Mutta hän jäi. Hän ilmestyi paikalle ihan itse, jäi koko kolmeksi tunniksi, kuunteli oppiaiheemme, kysyi kysymyksiä, ja on tulossa englannin luokkaamme tiistai-iltana. Siegfried on hyvä mies, ja tiedän, että hän tarvitsee tätä viestiä, koska tiedän, että kaikki tarvitsevat sitä. En voi odottaa kunnes voin opettaa häntä. Hänen täytyy päästä eroon tupakoimisesta, joten se voi olla pitkä tie, mutta se on tie, jota pitkin olen innokas alkamaan kulkea.
Rakastan evankeliumia. Se on TOTTA. Ja Jumala elää.
Rakastan teitä kaikkia. Toivon, että voitte niin hyvin! Olette aina rukouksissani.
Rakkaudella,
Sestra Izattova (Tsekissä naiset lisäävät ”ova” loppuun, joten toivon, että uudessa nimikyltissäni lukee niin, mutta saa nähdä!)
P.S. Sen jälkeen olin vain NIIN onnellinen. Rakastan noita hetkiä elämässä, kun kaikki vain tuntuu oikealta. Olen myös huomannut, että kun omaksun sen tunteen ja todella annan rakkauteni evankeliumiin loistaa, se on milloin näen eniten ihmeitä. Tämä viikko oli vaikea, joka ikinen oppiaihe, jonka olimme sopineet joko jäsenten tai tutkijoiden kanssa peruutettiin, mutta lauantai korvasi sen.