Ensimmäinen viikko Prahassa (syyskuun 5, 2011):
Olen täällä!
SIISPÄ olen täällä J. Lähetyskodin [sihteeri] sanoi, että meilaisi kuvan minusta ja lähetysjohtajasta samana päivänä kun saavuin tänne, jotta tietäisitte, että olen ok, joten toivon, että hän teki niin! Jos ei, tässä sitä ollaan. En ole menehtynyt. Sen jälkeen, kun [soitin teille Chicagosta], juttelin erään muslimimiehen kanssa lentokoneessa melkein koko matkan Atlantin yli. Hän ja hänen tyttärensä olivat menossa kotiin Bosniaan. Hän tunnustautui muslimiksi, muttei tiennyt tarkalleen mihin hän uskoi. Hän oli mielenkiintoinen mies, ja nyt kun kirjoitan tätä, tajusin juuri, että minun olisi pitänyt antaa hänelle pieni korttini, jossa on blogini osoite! No jaa. Joka tapauksessa puhuimme pitkään, meitä hyssytettiinkin pari kertaa, ja loppujen lopuksi hän ei ollut oikein kiinnostunut mistään mitä minulla oli sanottavana, mutta hän oli mukava mies, jolla oli hyvä moraali. Hän kertoi minulle, että hänestä oli hauska jutella kanssani ja että olin saanut hänet ajattelemaan elämän todellista tarkoitusta, mikä on hyvä asia, luullakseni. Ja annoin hänen pidellä nimikylttiäni sillä aikaa kun puhuimme kieltemme samanlaisuuksista jne. Pyysin häntä arvaamaan joka sanan kyltissä perustuen siihen mitä sanat bosnian kielessä tarkoittavat, ja ne olivat aika lähellä! Toivottavasti hän nyt tunnistaa Kirkon nimen, jos hän joskus tapaa taas lähetyssaarnaajia!
Sitten me laskeuduimme ja olimme Lontoossa. Emme syöneet, koska oletimme, että meidät ruokittaisiin Prahassa, joten vaihdoin vaatteeni ja yritin siistiytyä miten parhaiten taisin, niin etten olisi täydellinen rasvapallo kun tapaisin lähetysjohtaja ja sisar Irwinin ensimmäistä kertaa. Saavuimme Prahaan, saimme matkatavaramme (aikamoinen saavutus) ja menimme ulos. Kun lähetysjohtajasi vastaanottaa sinut lentokentällä, koet yhden noista onnellisista tapahtumista, joka tapahtuu vain kerran, ja olen iloinen, että sain kokea sen. He olivat niin iloisia tapaamisestamme, ja kaikki nuo tarinat lähetyssaarnaajista, jotka on haettu lentokentältä, tulivat mieleeni, ja nyt minulla on ikioma kokemukseni siitä! Johtaja ja sisar Irwin ovat todella ystävällisiä ihmisiä, ja johtaja Irwinillä on myös hyvä huumorintaju. Siellä oli kaksi lähetyssaarnaajaa johtaja Irwinin kanssa, koska jonkun täytyy ajaa ”lähetysbussia”, kuten kutsun sitä. Se on vain iso vanha pikkubussi, mutta ehdottomasti kutsuin sitä bussiksi. Istuin edessä johtajan apulaisten kanssa, ja olin iloinen, koska se oli ainoa paikka, jossa oli näköala ja avoin ikkuna. Täällä on kuuma! Hyvin kosteaa, mutta hiukseni kiittävät minua siitä. Ne ovat paksut ja kiiltävät ja sen sellaista; se on fantastista.
Ajoimme lähetyskotiin, joka on kirkkorakennuksessa, jota etsimme yli kaksi tuntia, kun olimme Prahassa [Äidin kommentti: perhematka, jolloin vietimme yhden päivän Prahassa vuonna 2006]. Joskin ajoimme pihaan takakautta, joten se ei näyttänyt samalta, mutta myöhemmin kävelin etupuolelle ja hymyilin, koska se näytti tutulta! Joka tapauksessa jätimme kaikki tavaramme takaovelle portaiden alle, ja sitten menimme uuteen lähetystyötoimistoon. Se on kadun toisella puolella, ja [sisaren] siellä olisi pitänyt lähettää sähköpostilla uusi osoitteeni. On sellainen sääntö, että jos lähetät paketin tai pehmustetun kirjekuoren jne., älä kirjoita nimeäni pakettiin. Kirjoita vain Kirkon nimi ja sitten lähetyssaarnaajanumeroni (mikä heidän olisi pitänyt lähettää teille) jonnekin sivulle... Heidän pitäisi lähettää sähköpostilla ohjeita. Ja sitten kun lähetät käsinkirjoitettuja kirjeitä, on ok kirjoittaa nimeni siihen, mutta tarkista, että Kirkon nimi on ensin (Cirkev Jezise Krista) ja sitten toiselle riville kirjoita nimeni ja sitten loput osoitteesta jne.
JOKA TAPAUKSESSA... menimme kaikki lähetysjohtajan toimistoon vähän juttelemaan. Koska Heathrown lentomme oli ollut tunnin myöhässä, meillä ei ollut aikaa haastatteluille, mikä on harmi, mutta saamme [siihen tilaisuuden] muutaman viikon päästä. Hän kertoi meille, että hänen apulaisensa veisivät meidät nyt kävelyretkelle Prahaan puhtaasti sen takia, että pysyisimme valveilla iltaan asti. PRAHA ON UPEA! Olemme olleet siellä linnassa mitä menimme katsomaan, mutta menimme takakautta. Tie johtaa ylös kukkulalle mukulakivetystä, ja yhtäkkiä mitä suurin linna hypähtää eteen tyhjästä! Rakastin sitä. Luulen, että se on oikeasti tuomiokirkko, mutta ymmärrättehän mitä tarkoitan. Joka tapauksessa kävelimme sen ympäri, ja sitten menimme kaupungin torille sen kellon luokse, jota kaikki rakastavat. Siellä oli niin paljon ihmisiä joka paikassa, ja minusta oli ihanaa tietää, että edustin Jeesusta Kristusta! Ensimmäistä kertaa tunsin lähetyssaarnaajatehtäväni harteillani, ja se oli mitä paras tunne. Näimme myös Charles-sillan, ja sitten menimme syömään. Meidän ei tarvinnut myöskään ruveta tapaamaan ihmisiä, vaikka kerroin teille puhelimessa, että meidän pitäisi, koska olimme myöhässä aikataulusta. Ostimme tsekkiläistä ruokaa nimeltä Svidckova, jossa pienet kokkareet kattavat puolet lautasesta ja sitten tonneittain kermapohjaista kastiketta ja pala lihaa keskellä. Se oli RASKASTA. Mutta se täytti vatsamme ja oli mielenkiintoista. Kun tilasin, pyysin ”Voda bez blub-blub-blub.” Yritin sanoa vettä ilman kuplia, mutten muistanut sanaa kuplille, joten sanoin blub-blub ja liikutin käsiä, ja nuori mies tiskin takana purskahti nauruun. Se oli hullunkurista, ja sitten hän sanoi minulle miten sanoa kuplia. Se on ”bublika.” Melko varmasti olisin voinut hoksata sen, mutta hei, se toimi ja sain itseni ymmärretyksi.
Sitten menimme metrolla takaisin lähetyskotiin, mistä vanhimmat menivät hotelliin, ja minä sain mennä kirkkorakennuksen yläkertaan lähetysjohtajan huoneistoon yöksi. Heillä on NIIN MONTA HUONETTA, se on naurettavaa. Luulen, että se on sitä varten jos yleisauktoriteetit [= Kirkon johtajat] tulevat käymään ja sen sellaista, mutta hyvät hyssykät, Kirkko pitää huolta lähetysjohtajistaan! Heidän huoneistonsa oli NIIN MUKAVA ja niiiiiin suuri. Se tuntui talolta, vaikka oli vain Kirkon yläkerrassa. Joka tapauksessa kouluttajani, sisar Smith, tuli tapaamaan minua, ja hän on kiva! Tämä on hänen viimeinen siirtonsa [= usean viikon jakso], joten hän on aika hyvä puhumaan tsekkiä ja auttaa minua paljon. Olin väsynyt, mutta halusin jutella hänen kanssaan ja kirjoittaa päiväkirjaani, joten en mennyt nukkumaan ennen kuin puoli kymmeneltä. Siitä huolimatta en nukkunut hyvin sinä yönä, joten seuraava päivä oli kova, mutta lähetystyö on parasta, joten unohdat kuinka väsynyt olet.
Seuraavana aamuna kaikki vanhimmat ja me tapasimme yhdessä lähetysjohtajan olohuoneessa päivälliselle jne., ja saimme tietää alueemme, ja vanhimmat saivat tietää, ketkä heidän toverinsa ovat. OLEN BRNOSSA! Jipii. Nyt tiedätte. Tiedän, että olitte kuolla ennen kuin saitte selville. Brno on Tsekin tasavallan toiseksi suurin kaupunki, ja siellä on aika kohtalaisen kokoinen seurakunta. Sisar Smith on itse asiassa ollut siellä kahdeksan kuukautta lähetystyöstään, joten hän tietää missä kaikki on ja miten kaikki ratikat toimivat, mikä on hyödyllistä. Yritän oppia kaiken parhaani mukaan. Se on kuin menisi kouluun. Ensimmäisellä viikolla olet aivan hukkua siihen miten suurta kaikki on, mutta vähän ajan päästä se kutistuu ja alkaa olla ymmärrettävää. Sovin tänne silti niin hyvin. Olen kiitollinen matkakokemuksistani ja eurooppalaisesta taustastani. Minua ei edes häiritse, etten ymmärrä ympärilläni puhuttua kieltä, koska olen kokenut sen ennenkin. Vanhimmat olivat hieman pyörällä päästään, mutta he ovat varmasti päässeet sen yli jo. Vanhin Bird, yksi lähetystyökeskusvanhimmistani määrättiin myös Brnoon, joten tulen näkemään häntä paljon joka viikko. Hän oli opetustoverini lähetystyökeskuksessa.
Joka tapauksessa, toisena päivänä pääsimme tänne jotenkin yhtenä kappaleena (yritä siirtää 6 lähetyssaarnaajaa, joilla on kullakin kolme matkalaukkua, sisään ja ulos raitiovaunuista ja junista koko aamun), ja vanhempi lähetyssaarnaaja veli Francis tuli autollaan hakemaan matkatavarani, mikä oli niin kilttiä häneltä. Kyynärpääni olivat tappaa minut, kun olin raahannut noita valtavia matkalaukkuja perässäni mukulakiviteillä. Kävelimme sitten vähän ympäriinsä yrittäen saada minulle bussilippua jne., mutta se ei onnistunut, koska kuten Suomessa, paikat sulkevat aikaisin viikonloppuna. Saimme sitten mennä tapaamaan ihmisiä. RAKASTAN RATIKKATAPAAMISIA. Ehkä katson tätä jälkeenpäin ja nauran, mutta minusta se on ihanaa. Se ensimmäinen päivä oli uskomaton. Meillä ei oikein ollut mitään tiettyä paikkaa mihin mennä ennen kokoustamme Kirkossa sinä iltana, joten ajelimme vain ratikalla ja puhuimme ihmisille. Asetin tavoitteen puhua jokaiselle ihmiselle, joka pistää jotenkin silmääni sinä aikana, kun olen täällä. Arvelen, että he erottuvat syystä. No, olimme ratikkapysäkillä ja kävelin erään miehen luokse ja sanoin: ”Dobry den. Dnes je muj prvny den v Ceska Republica,” mikä tarkoittaa: ”Hei, tämä on ensimmäinen päiväni Tsekin tasavallassa.” Hän hymyili, ja sitten sisar Smith selitti mitä me teemme täällä. Olen NIIN kiitollinen lahjastani saada ihmiset nauramaan helposti. Minulla on taipuisat kasvot, ja tiedän miten nauraa itselleni. Tiedän, että Taivaallinen Isä antoi minulle nämä asiat, jotta voisin paremmin auttaa Hänen työssään. Se on jo auttanut NIIN PALJON.
Joka tapauksessa, nousimme raitiovaunuun sen miehen kanssa ja puhuimme hyvän puoli tuntia. Hän sanoi, että Jumala on olemassa, mutta meillä ei ole mitään tarvetta profeettoihin. On vaikeaa saada joku vakuuttuneeksi, jos he eivät ole valmiita, mutta jaoin todistukseni, koska se on ainoa asia mitä VOIN tehdä, ja tiedän, että hän tunsi Henkeä ainakin vähän. Kun hän lähti pois, annoimme hänelle tapaamiskortin. Sitten mekin lähdimme pois, mutta kun olimme menossa pois, näin tytön, joka pisti silmääni, joten sanoin sisar Smithille, että meidän piti nousta takaisin ratikkaan. Kiirehdimme ja ehdimme. Puhuimme hänelle ja hänen parhaalle ystävälleen, mutta he lähtivät pois seuraavalla pysäkillä eivätkä olleet kiinnostuneita, en usko, mutta ojensimme hänelle tapaamiskortin. Kuitenkin kun olimme puhumassa, sisar Smith ja minä huomasimme nuoren miehen, joka seurasi tarkkaan mitä sanoimme. Menimme heti puhumaan hänelle, ja hän oli vastaanottavainen. Hän sanoi, että hänen ystävänsä oli löytänyt Mormonin Kirjan kerran ja antanut sen hänelle. Jonkun todistus oli kirjoitettuna alkulehdelle. Kysyin häneltä oliko hän lukenut sen. Hän sanoi ei. Kysyin ajatteliko hän, että hänen pitäisi, ja hän sanoi, että hän luulee niin, koska vuosia se on maannut hänen hyllyllään kutsuen häntä. Minä olin niinkuin öh... kuuntele, tiedän, että se on tunne, jota sinun pitäisi kuunnella! Tiedän, että tämä kirja on kirja Jumalalta ja että Hän haluaa, että luet sen. Hän katsoi vähän alaspäin ja sanoi ”je vim” mikä tarkoittaa ”minä tiedän”. Joten annoin hänelle haasteen alkaa lukea sitä tällä viikolla, ja hän sanoi, että tekisi niin. Sisar Smith antoi hänelle sitten tapaamiskortin, ja pyysin hänen puhelinnumeroaan. Hän sanoi, ettei anna sitä ulkopuolisille. Sisar Smith selitti, että opetamme vain 20 minuuttia kerrallaan, mutta hän sanoi, ettei ollut kiinnostunut. Jaoin taas todistukseni, ja hän meni menojaan. Hän TARVITSI evankeliumia! Jumala haluaa, että hänellä olisi se! Voin nähdä hänen silmistään, että hän oli oikein hyvä ihminen.
Joka tapauksessa, tajusimme, että olimme menneet paljon pidemmälle kuin oli ollut tarkoituksemme, joten poistuimme ratikasta ja arvatkaa mitä? Törmäsimme tähän naiseen, jonka nimi on Petra, joka oli osallistunut ennen opetukseen, mutta oli yhtäkkiä tullut super ”kiireiseksi”, joten sisar Smith ei ollut nähnyt häntä muutamaan viikkoon. IKÄVÄ JUTTU, MUTTA JUMALA TIESI MISSÄ HÄN OLI! Pöksis. Kaikki sinä päivänä oli täysin Taivaallisen Isän johtamaa, ja oli niin hienoa tajuta se. Hän tiesi tarkalleen missä kaikki olivat, jotka tarvitsivat meitä. No, joka tapauksessa kävelimme Petran kanssa puistoon mistä hän oli noutamassa neljävuotiasta kauhukakarapoikaansa (jota rakastan, mutta hän ON kauhukakara). Istuimme penkillä sillä aikaa kun hän juoksi ympäriinsä ja heitteli lehtiä kasvoihini. Se oli autuaallista. Yritin rukoilla hänen kanssaan, mutta sitten hän alkoi kiljua korviimme ja juoksi pois heitellen risuja ilmaan. Sisar Smith otti opetuksen hallintaansa, koska Petra puhuu nopeasti eikä ole super-keskittynyt. Hän vaihtaa aiheen hyvin helposti johonkin mikä ei liity evankeliumiin, ja tiedän vain evankeliumiin liittyviä sanoja, joten en ymmärtänyt mistä oikeastaan oli kyse. Kaiken lopuksi kysyin Petralta: ”Tuletko Kirkkoon huomenna?” Ja hän sanoi kyllä. Arvelin, että hän oli tullut ennenkin, mutta sisar Smith kertoi minulle myöhemmin, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut vastaan kutsua tulla ennen kuin nyt. SULOISTA. Joskus se ilmeisesti auttaa, kun ei tiedä mitä on meneillään.
Jipii. Se oli ensimmäinen päiväni. Sisar Smith oli niin onnellinen ja sanoi, että minulla on aloittelijan voimaa. Se on voima, jota en toivottavasti koskaan kadota! Tämä työ on niin tärkeää, ja kaikki ansaitsevat evankeliumin! Kävelimme sitten ikuisuuksia tämän slummin läpi Brnossa kysyäksemme tältä romaniperheeltä... tulisivatko he Kirkkoon huomenna. He tulevat vain, jos menet hakemaan heitä, missä ei ole mitään järkeä, koska sinun täytyy vain nousta ratikkaan heidän kanssaan, mutta hei, olen täällä auttaakseni tuomaan ihmisiä Kristuksen luo, joten teen mitä tarvitaan, vai mitä? Joten teimme niin sunnuntaiaamuna, ja kolme heistä tuli, mikä on suurenmoista. Heitä on noin 20 asumassa samassa huoneistossa, ja tämä slummi on... SLUMMI. Ihmisiä pussailemassa joka paikassa, roskia kadulla, ja ihmisten ulosteita jalkakäytävillä. Se oli INHOA. Mutta Herra suojelee sinua. Joka tapauksessa saimme heidät tulemaan Kirkkoon, ja Petra ja hänen poikansa tulivat myös. Istuin heidän vieressään. Joka kerta kun hän tuntee Hengen, hän tulee vaivaantuneeksi ja alkaa hössöttää poikansa kanssa ja sanoo, että hänen täytyy mennä vessaan tai jotain. Joten toisen tunnin aikana istuimme hänen kanssaan ulkona yrittäen opettaa häntä sillä aikaa kun hänen poikansa leikki takapihalla, ja se ei vaan toiminut. Mutta hän piti Apuyhdistyksestä [= naisten järjestö ja kokous] ja sanoi, että hän tulisi taas ensi viikolla. Joten se oli jonkinlainen menestys. Kirkon jälkeen suunnittelimme ja opiskelimme, ja sitten menimme etsimään vähemmän aktiivisia [jäseniä]. Heitä on miljoonittain. Mutta saimme yhden puhelinnumeron sisäpuhelimen kautta ja sitten kun olimme kävelemässä pois, näin erään vanhan naisen menemässä hänen kerrostaloonsa, joten juoksin ja tartuin oveen ennen kuin se lukkiutui. Löysimme sitten hänen asuntonsa ja jätimme muistilapun Yleiskonferenssista ja että varaisimme hänelle paikan. Se oli loistavaa.
Sitten kävelimme kadulla, ja saimme erään vanhemman herrasmiehen puhumaan kanssamme. Hän selitti meille pontevasti, ettei meillä ollut aavistustakaan siitä mitä hän oli kärsinyt. Kommunismin aikana hän oli ”uskovainen” ja valtio pakotti hänet lopettamaan puhumasta uskonnosta kaduilla eikä hänen sallittu harjoittaa ammattiaan rangaistukseksi siitä, että hän oli puhunut Jumalasta. Sitten hän puhui kaikista pahoista asioista mitä tässä maailmassa tapahtuu ja kuinka Jumalalla ei ole osaa siihen. Olin samaa mieltä, että Jumalalla ei ole osaa siihen, ja että ihmisillä on vapaa tahto. Hän sanoi minulle, että olen liian nuori ymmärtääkseni. Ja se on totta, en tule koskaan tietämään millaista kommunismi oli, enkä tule koskaan ymmärtämään mitä nämä ihmiset ovat läpikäyneet, mutta tiedän silti, että evankeliumi on totta, ja että se voi auttaa häntä.
Hän sanoi minulle, että jos opin tsekin kieltä, voimme puhua, ja sanoin: ”Herra, Jumalan avulla TULEN oppimaan tsekin kieltä, ja kun opin, voinko saada puhelinnumeronne ja soittaa teille?” Hän hymyili sille, ja sitten keskustelu tapahtui hyvässä hengessä ja hyvin tuntein. Kerroin hänelle, että Jumala rakastaa häntä, koska olemme Hänen lapsiaan. Hänen silmänsä muuttuivat sillä hetkellä aivan kuin hän olisi oivaltanut, että mitä sanoin oli totta, mutta sitten hän perääntyi siitä tunteesta ja työnsi sen syrjään. Tiedän, että hän tunsi jotain. Koska se on totta. Annoimme hänelle Mormonin Kirjan, ja hän sanoi, että lukee sen, koska hän lukee kaikkia uskonnollisia kirjoja, jopa Koraania. Kerroin hänelle, että tämä kirja saa hänet tuntemaan Jumalan voiman, ja hän sanoi, että ehkä jos hän törmää taas lähetyssaarnaajiin, se on merkki Jumalalta. Sisar Smith ja minä hyppäsimme silloin ristiin rastiin ja sanoimme mutta katso!! Olemme TÄÄLLÄ NYT!!! Mutta hän ei hyväksynyt sitä. Hän otti kuitenkin kirjan, ja lopetimme hyvillä mielin. Kerroin hänelle, että hänen täytyy soittaa meille, jos hän tuntee jotain, ja annoin hänelle haasteen todella huomioida tunteensa. Hänen kävellessään pois huusin hänelle tsekin kielellä: ”JUMALA RAKASTAA SINUA!!!” Hän kääntyi ympäri ja sanoi: ”EI!” ja sanoin taas: ”KYLLÄ HÄN RAKASTAA! TIEDÄN SEN!” ja hän nauroi ja sanoi ei taas, ja minä sanoin: ”JUMALA RAKASTAA SINUA NIIN PALJON!” ja sitten me kävelimme pois. Jonakin päivänä, jonakin päivänä hän tulee hyväksymään sen. HÄN tarvitsee sitä. Ja tunsin niin suurta rakkautta häntä kohtaan. Toivoin, että hän olisi antanut meidän opettaa häntä. Mutta tein parhaani.
Olisi ihanaa saada kuulumisia teiltä kaikilta.
Ensi kertaan,
Sisar Izatt
Olen täällä!
SIISPÄ olen täällä J. Lähetyskodin [sihteeri] sanoi, että meilaisi kuvan minusta ja lähetysjohtajasta samana päivänä kun saavuin tänne, jotta tietäisitte, että olen ok, joten toivon, että hän teki niin! Jos ei, tässä sitä ollaan. En ole menehtynyt. Sen jälkeen, kun [soitin teille Chicagosta], juttelin erään muslimimiehen kanssa lentokoneessa melkein koko matkan Atlantin yli. Hän ja hänen tyttärensä olivat menossa kotiin Bosniaan. Hän tunnustautui muslimiksi, muttei tiennyt tarkalleen mihin hän uskoi. Hän oli mielenkiintoinen mies, ja nyt kun kirjoitan tätä, tajusin juuri, että minun olisi pitänyt antaa hänelle pieni korttini, jossa on blogini osoite! No jaa. Joka tapauksessa puhuimme pitkään, meitä hyssytettiinkin pari kertaa, ja loppujen lopuksi hän ei ollut oikein kiinnostunut mistään mitä minulla oli sanottavana, mutta hän oli mukava mies, jolla oli hyvä moraali. Hän kertoi minulle, että hänestä oli hauska jutella kanssani ja että olin saanut hänet ajattelemaan elämän todellista tarkoitusta, mikä on hyvä asia, luullakseni. Ja annoin hänen pidellä nimikylttiäni sillä aikaa kun puhuimme kieltemme samanlaisuuksista jne. Pyysin häntä arvaamaan joka sanan kyltissä perustuen siihen mitä sanat bosnian kielessä tarkoittavat, ja ne olivat aika lähellä! Toivottavasti hän nyt tunnistaa Kirkon nimen, jos hän joskus tapaa taas lähetyssaarnaajia!
Sitten me laskeuduimme ja olimme Lontoossa. Emme syöneet, koska oletimme, että meidät ruokittaisiin Prahassa, joten vaihdoin vaatteeni ja yritin siistiytyä miten parhaiten taisin, niin etten olisi täydellinen rasvapallo kun tapaisin lähetysjohtaja ja sisar Irwinin ensimmäistä kertaa. Saavuimme Prahaan, saimme matkatavaramme (aikamoinen saavutus) ja menimme ulos. Kun lähetysjohtajasi vastaanottaa sinut lentokentällä, koet yhden noista onnellisista tapahtumista, joka tapahtuu vain kerran, ja olen iloinen, että sain kokea sen. He olivat niin iloisia tapaamisestamme, ja kaikki nuo tarinat lähetyssaarnaajista, jotka on haettu lentokentältä, tulivat mieleeni, ja nyt minulla on ikioma kokemukseni siitä! Johtaja ja sisar Irwin ovat todella ystävällisiä ihmisiä, ja johtaja Irwinillä on myös hyvä huumorintaju. Siellä oli kaksi lähetyssaarnaajaa johtaja Irwinin kanssa, koska jonkun täytyy ajaa ”lähetysbussia”, kuten kutsun sitä. Se on vain iso vanha pikkubussi, mutta ehdottomasti kutsuin sitä bussiksi. Istuin edessä johtajan apulaisten kanssa, ja olin iloinen, koska se oli ainoa paikka, jossa oli näköala ja avoin ikkuna. Täällä on kuuma! Hyvin kosteaa, mutta hiukseni kiittävät minua siitä. Ne ovat paksut ja kiiltävät ja sen sellaista; se on fantastista.
Ajoimme lähetyskotiin, joka on kirkkorakennuksessa, jota etsimme yli kaksi tuntia, kun olimme Prahassa [Äidin kommentti: perhematka, jolloin vietimme yhden päivän Prahassa vuonna 2006]. Joskin ajoimme pihaan takakautta, joten se ei näyttänyt samalta, mutta myöhemmin kävelin etupuolelle ja hymyilin, koska se näytti tutulta! Joka tapauksessa jätimme kaikki tavaramme takaovelle portaiden alle, ja sitten menimme uuteen lähetystyötoimistoon. Se on kadun toisella puolella, ja [sisaren] siellä olisi pitänyt lähettää sähköpostilla uusi osoitteeni. On sellainen sääntö, että jos lähetät paketin tai pehmustetun kirjekuoren jne., älä kirjoita nimeäni pakettiin. Kirjoita vain Kirkon nimi ja sitten lähetyssaarnaajanumeroni (mikä heidän olisi pitänyt lähettää teille) jonnekin sivulle... Heidän pitäisi lähettää sähköpostilla ohjeita. Ja sitten kun lähetät käsinkirjoitettuja kirjeitä, on ok kirjoittaa nimeni siihen, mutta tarkista, että Kirkon nimi on ensin (Cirkev Jezise Krista) ja sitten toiselle riville kirjoita nimeni ja sitten loput osoitteesta jne.
JOKA TAPAUKSESSA... menimme kaikki lähetysjohtajan toimistoon vähän juttelemaan. Koska Heathrown lentomme oli ollut tunnin myöhässä, meillä ei ollut aikaa haastatteluille, mikä on harmi, mutta saamme [siihen tilaisuuden] muutaman viikon päästä. Hän kertoi meille, että hänen apulaisensa veisivät meidät nyt kävelyretkelle Prahaan puhtaasti sen takia, että pysyisimme valveilla iltaan asti. PRAHA ON UPEA! Olemme olleet siellä linnassa mitä menimme katsomaan, mutta menimme takakautta. Tie johtaa ylös kukkulalle mukulakivetystä, ja yhtäkkiä mitä suurin linna hypähtää eteen tyhjästä! Rakastin sitä. Luulen, että se on oikeasti tuomiokirkko, mutta ymmärrättehän mitä tarkoitan. Joka tapauksessa kävelimme sen ympäri, ja sitten menimme kaupungin torille sen kellon luokse, jota kaikki rakastavat. Siellä oli niin paljon ihmisiä joka paikassa, ja minusta oli ihanaa tietää, että edustin Jeesusta Kristusta! Ensimmäistä kertaa tunsin lähetyssaarnaajatehtäväni harteillani, ja se oli mitä paras tunne. Näimme myös Charles-sillan, ja sitten menimme syömään. Meidän ei tarvinnut myöskään ruveta tapaamaan ihmisiä, vaikka kerroin teille puhelimessa, että meidän pitäisi, koska olimme myöhässä aikataulusta. Ostimme tsekkiläistä ruokaa nimeltä Svidckova, jossa pienet kokkareet kattavat puolet lautasesta ja sitten tonneittain kermapohjaista kastiketta ja pala lihaa keskellä. Se oli RASKASTA. Mutta se täytti vatsamme ja oli mielenkiintoista. Kun tilasin, pyysin ”Voda bez blub-blub-blub.” Yritin sanoa vettä ilman kuplia, mutten muistanut sanaa kuplille, joten sanoin blub-blub ja liikutin käsiä, ja nuori mies tiskin takana purskahti nauruun. Se oli hullunkurista, ja sitten hän sanoi minulle miten sanoa kuplia. Se on ”bublika.” Melko varmasti olisin voinut hoksata sen, mutta hei, se toimi ja sain itseni ymmärretyksi.
Sitten menimme metrolla takaisin lähetyskotiin, mistä vanhimmat menivät hotelliin, ja minä sain mennä kirkkorakennuksen yläkertaan lähetysjohtajan huoneistoon yöksi. Heillä on NIIN MONTA HUONETTA, se on naurettavaa. Luulen, että se on sitä varten jos yleisauktoriteetit [= Kirkon johtajat] tulevat käymään ja sen sellaista, mutta hyvät hyssykät, Kirkko pitää huolta lähetysjohtajistaan! Heidän huoneistonsa oli NIIN MUKAVA ja niiiiiin suuri. Se tuntui talolta, vaikka oli vain Kirkon yläkerrassa. Joka tapauksessa kouluttajani, sisar Smith, tuli tapaamaan minua, ja hän on kiva! Tämä on hänen viimeinen siirtonsa [= usean viikon jakso], joten hän on aika hyvä puhumaan tsekkiä ja auttaa minua paljon. Olin väsynyt, mutta halusin jutella hänen kanssaan ja kirjoittaa päiväkirjaani, joten en mennyt nukkumaan ennen kuin puoli kymmeneltä. Siitä huolimatta en nukkunut hyvin sinä yönä, joten seuraava päivä oli kova, mutta lähetystyö on parasta, joten unohdat kuinka väsynyt olet.
Seuraavana aamuna kaikki vanhimmat ja me tapasimme yhdessä lähetysjohtajan olohuoneessa päivälliselle jne., ja saimme tietää alueemme, ja vanhimmat saivat tietää, ketkä heidän toverinsa ovat. OLEN BRNOSSA! Jipii. Nyt tiedätte. Tiedän, että olitte kuolla ennen kuin saitte selville. Brno on Tsekin tasavallan toiseksi suurin kaupunki, ja siellä on aika kohtalaisen kokoinen seurakunta. Sisar Smith on itse asiassa ollut siellä kahdeksan kuukautta lähetystyöstään, joten hän tietää missä kaikki on ja miten kaikki ratikat toimivat, mikä on hyödyllistä. Yritän oppia kaiken parhaani mukaan. Se on kuin menisi kouluun. Ensimmäisellä viikolla olet aivan hukkua siihen miten suurta kaikki on, mutta vähän ajan päästä se kutistuu ja alkaa olla ymmärrettävää. Sovin tänne silti niin hyvin. Olen kiitollinen matkakokemuksistani ja eurooppalaisesta taustastani. Minua ei edes häiritse, etten ymmärrä ympärilläni puhuttua kieltä, koska olen kokenut sen ennenkin. Vanhimmat olivat hieman pyörällä päästään, mutta he ovat varmasti päässeet sen yli jo. Vanhin Bird, yksi lähetystyökeskusvanhimmistani määrättiin myös Brnoon, joten tulen näkemään häntä paljon joka viikko. Hän oli opetustoverini lähetystyökeskuksessa.
Joka tapauksessa, toisena päivänä pääsimme tänne jotenkin yhtenä kappaleena (yritä siirtää 6 lähetyssaarnaajaa, joilla on kullakin kolme matkalaukkua, sisään ja ulos raitiovaunuista ja junista koko aamun), ja vanhempi lähetyssaarnaaja veli Francis tuli autollaan hakemaan matkatavarani, mikä oli niin kilttiä häneltä. Kyynärpääni olivat tappaa minut, kun olin raahannut noita valtavia matkalaukkuja perässäni mukulakiviteillä. Kävelimme sitten vähän ympäriinsä yrittäen saada minulle bussilippua jne., mutta se ei onnistunut, koska kuten Suomessa, paikat sulkevat aikaisin viikonloppuna. Saimme sitten mennä tapaamaan ihmisiä. RAKASTAN RATIKKATAPAAMISIA. Ehkä katson tätä jälkeenpäin ja nauran, mutta minusta se on ihanaa. Se ensimmäinen päivä oli uskomaton. Meillä ei oikein ollut mitään tiettyä paikkaa mihin mennä ennen kokoustamme Kirkossa sinä iltana, joten ajelimme vain ratikalla ja puhuimme ihmisille. Asetin tavoitteen puhua jokaiselle ihmiselle, joka pistää jotenkin silmääni sinä aikana, kun olen täällä. Arvelen, että he erottuvat syystä. No, olimme ratikkapysäkillä ja kävelin erään miehen luokse ja sanoin: ”Dobry den. Dnes je muj prvny den v Ceska Republica,” mikä tarkoittaa: ”Hei, tämä on ensimmäinen päiväni Tsekin tasavallassa.” Hän hymyili, ja sitten sisar Smith selitti mitä me teemme täällä. Olen NIIN kiitollinen lahjastani saada ihmiset nauramaan helposti. Minulla on taipuisat kasvot, ja tiedän miten nauraa itselleni. Tiedän, että Taivaallinen Isä antoi minulle nämä asiat, jotta voisin paremmin auttaa Hänen työssään. Se on jo auttanut NIIN PALJON.
Joka tapauksessa, nousimme raitiovaunuun sen miehen kanssa ja puhuimme hyvän puoli tuntia. Hän sanoi, että Jumala on olemassa, mutta meillä ei ole mitään tarvetta profeettoihin. On vaikeaa saada joku vakuuttuneeksi, jos he eivät ole valmiita, mutta jaoin todistukseni, koska se on ainoa asia mitä VOIN tehdä, ja tiedän, että hän tunsi Henkeä ainakin vähän. Kun hän lähti pois, annoimme hänelle tapaamiskortin. Sitten mekin lähdimme pois, mutta kun olimme menossa pois, näin tytön, joka pisti silmääni, joten sanoin sisar Smithille, että meidän piti nousta takaisin ratikkaan. Kiirehdimme ja ehdimme. Puhuimme hänelle ja hänen parhaalle ystävälleen, mutta he lähtivät pois seuraavalla pysäkillä eivätkä olleet kiinnostuneita, en usko, mutta ojensimme hänelle tapaamiskortin. Kuitenkin kun olimme puhumassa, sisar Smith ja minä huomasimme nuoren miehen, joka seurasi tarkkaan mitä sanoimme. Menimme heti puhumaan hänelle, ja hän oli vastaanottavainen. Hän sanoi, että hänen ystävänsä oli löytänyt Mormonin Kirjan kerran ja antanut sen hänelle. Jonkun todistus oli kirjoitettuna alkulehdelle. Kysyin häneltä oliko hän lukenut sen. Hän sanoi ei. Kysyin ajatteliko hän, että hänen pitäisi, ja hän sanoi, että hän luulee niin, koska vuosia se on maannut hänen hyllyllään kutsuen häntä. Minä olin niinkuin öh... kuuntele, tiedän, että se on tunne, jota sinun pitäisi kuunnella! Tiedän, että tämä kirja on kirja Jumalalta ja että Hän haluaa, että luet sen. Hän katsoi vähän alaspäin ja sanoi ”je vim” mikä tarkoittaa ”minä tiedän”. Joten annoin hänelle haasteen alkaa lukea sitä tällä viikolla, ja hän sanoi, että tekisi niin. Sisar Smith antoi hänelle sitten tapaamiskortin, ja pyysin hänen puhelinnumeroaan. Hän sanoi, ettei anna sitä ulkopuolisille. Sisar Smith selitti, että opetamme vain 20 minuuttia kerrallaan, mutta hän sanoi, ettei ollut kiinnostunut. Jaoin taas todistukseni, ja hän meni menojaan. Hän TARVITSI evankeliumia! Jumala haluaa, että hänellä olisi se! Voin nähdä hänen silmistään, että hän oli oikein hyvä ihminen.
Joka tapauksessa, tajusimme, että olimme menneet paljon pidemmälle kuin oli ollut tarkoituksemme, joten poistuimme ratikasta ja arvatkaa mitä? Törmäsimme tähän naiseen, jonka nimi on Petra, joka oli osallistunut ennen opetukseen, mutta oli yhtäkkiä tullut super ”kiireiseksi”, joten sisar Smith ei ollut nähnyt häntä muutamaan viikkoon. IKÄVÄ JUTTU, MUTTA JUMALA TIESI MISSÄ HÄN OLI! Pöksis. Kaikki sinä päivänä oli täysin Taivaallisen Isän johtamaa, ja oli niin hienoa tajuta se. Hän tiesi tarkalleen missä kaikki olivat, jotka tarvitsivat meitä. No, joka tapauksessa kävelimme Petran kanssa puistoon mistä hän oli noutamassa neljävuotiasta kauhukakarapoikaansa (jota rakastan, mutta hän ON kauhukakara). Istuimme penkillä sillä aikaa kun hän juoksi ympäriinsä ja heitteli lehtiä kasvoihini. Se oli autuaallista. Yritin rukoilla hänen kanssaan, mutta sitten hän alkoi kiljua korviimme ja juoksi pois heitellen risuja ilmaan. Sisar Smith otti opetuksen hallintaansa, koska Petra puhuu nopeasti eikä ole super-keskittynyt. Hän vaihtaa aiheen hyvin helposti johonkin mikä ei liity evankeliumiin, ja tiedän vain evankeliumiin liittyviä sanoja, joten en ymmärtänyt mistä oikeastaan oli kyse. Kaiken lopuksi kysyin Petralta: ”Tuletko Kirkkoon huomenna?” Ja hän sanoi kyllä. Arvelin, että hän oli tullut ennenkin, mutta sisar Smith kertoi minulle myöhemmin, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut vastaan kutsua tulla ennen kuin nyt. SULOISTA. Joskus se ilmeisesti auttaa, kun ei tiedä mitä on meneillään.
Jipii. Se oli ensimmäinen päiväni. Sisar Smith oli niin onnellinen ja sanoi, että minulla on aloittelijan voimaa. Se on voima, jota en toivottavasti koskaan kadota! Tämä työ on niin tärkeää, ja kaikki ansaitsevat evankeliumin! Kävelimme sitten ikuisuuksia tämän slummin läpi Brnossa kysyäksemme tältä romaniperheeltä... tulisivatko he Kirkkoon huomenna. He tulevat vain, jos menet hakemaan heitä, missä ei ole mitään järkeä, koska sinun täytyy vain nousta ratikkaan heidän kanssaan, mutta hei, olen täällä auttaakseni tuomaan ihmisiä Kristuksen luo, joten teen mitä tarvitaan, vai mitä? Joten teimme niin sunnuntaiaamuna, ja kolme heistä tuli, mikä on suurenmoista. Heitä on noin 20 asumassa samassa huoneistossa, ja tämä slummi on... SLUMMI. Ihmisiä pussailemassa joka paikassa, roskia kadulla, ja ihmisten ulosteita jalkakäytävillä. Se oli INHOA. Mutta Herra suojelee sinua. Joka tapauksessa saimme heidät tulemaan Kirkkoon, ja Petra ja hänen poikansa tulivat myös. Istuin heidän vieressään. Joka kerta kun hän tuntee Hengen, hän tulee vaivaantuneeksi ja alkaa hössöttää poikansa kanssa ja sanoo, että hänen täytyy mennä vessaan tai jotain. Joten toisen tunnin aikana istuimme hänen kanssaan ulkona yrittäen opettaa häntä sillä aikaa kun hänen poikansa leikki takapihalla, ja se ei vaan toiminut. Mutta hän piti Apuyhdistyksestä [= naisten järjestö ja kokous] ja sanoi, että hän tulisi taas ensi viikolla. Joten se oli jonkinlainen menestys. Kirkon jälkeen suunnittelimme ja opiskelimme, ja sitten menimme etsimään vähemmän aktiivisia [jäseniä]. Heitä on miljoonittain. Mutta saimme yhden puhelinnumeron sisäpuhelimen kautta ja sitten kun olimme kävelemässä pois, näin erään vanhan naisen menemässä hänen kerrostaloonsa, joten juoksin ja tartuin oveen ennen kuin se lukkiutui. Löysimme sitten hänen asuntonsa ja jätimme muistilapun Yleiskonferenssista ja että varaisimme hänelle paikan. Se oli loistavaa.
Sitten kävelimme kadulla, ja saimme erään vanhemman herrasmiehen puhumaan kanssamme. Hän selitti meille pontevasti, ettei meillä ollut aavistustakaan siitä mitä hän oli kärsinyt. Kommunismin aikana hän oli ”uskovainen” ja valtio pakotti hänet lopettamaan puhumasta uskonnosta kaduilla eikä hänen sallittu harjoittaa ammattiaan rangaistukseksi siitä, että hän oli puhunut Jumalasta. Sitten hän puhui kaikista pahoista asioista mitä tässä maailmassa tapahtuu ja kuinka Jumalalla ei ole osaa siihen. Olin samaa mieltä, että Jumalalla ei ole osaa siihen, ja että ihmisillä on vapaa tahto. Hän sanoi minulle, että olen liian nuori ymmärtääkseni. Ja se on totta, en tule koskaan tietämään millaista kommunismi oli, enkä tule koskaan ymmärtämään mitä nämä ihmiset ovat läpikäyneet, mutta tiedän silti, että evankeliumi on totta, ja että se voi auttaa häntä.
Hän sanoi minulle, että jos opin tsekin kieltä, voimme puhua, ja sanoin: ”Herra, Jumalan avulla TULEN oppimaan tsekin kieltä, ja kun opin, voinko saada puhelinnumeronne ja soittaa teille?” Hän hymyili sille, ja sitten keskustelu tapahtui hyvässä hengessä ja hyvin tuntein. Kerroin hänelle, että Jumala rakastaa häntä, koska olemme Hänen lapsiaan. Hänen silmänsä muuttuivat sillä hetkellä aivan kuin hän olisi oivaltanut, että mitä sanoin oli totta, mutta sitten hän perääntyi siitä tunteesta ja työnsi sen syrjään. Tiedän, että hän tunsi jotain. Koska se on totta. Annoimme hänelle Mormonin Kirjan, ja hän sanoi, että lukee sen, koska hän lukee kaikkia uskonnollisia kirjoja, jopa Koraania. Kerroin hänelle, että tämä kirja saa hänet tuntemaan Jumalan voiman, ja hän sanoi, että ehkä jos hän törmää taas lähetyssaarnaajiin, se on merkki Jumalalta. Sisar Smith ja minä hyppäsimme silloin ristiin rastiin ja sanoimme mutta katso!! Olemme TÄÄLLÄ NYT!!! Mutta hän ei hyväksynyt sitä. Hän otti kuitenkin kirjan, ja lopetimme hyvillä mielin. Kerroin hänelle, että hänen täytyy soittaa meille, jos hän tuntee jotain, ja annoin hänelle haasteen todella huomioida tunteensa. Hänen kävellessään pois huusin hänelle tsekin kielellä: ”JUMALA RAKASTAA SINUA!!!” Hän kääntyi ympäri ja sanoi: ”EI!” ja sanoin taas: ”KYLLÄ HÄN RAKASTAA! TIEDÄN SEN!” ja hän nauroi ja sanoi ei taas, ja minä sanoin: ”JUMALA RAKASTAA SINUA NIIN PALJON!” ja sitten me kävelimme pois. Jonakin päivänä, jonakin päivänä hän tulee hyväksymään sen. HÄN tarvitsee sitä. Ja tunsin niin suurta rakkautta häntä kohtaan. Toivoin, että hän olisi antanut meidän opettaa häntä. Mutta tein parhaani.
Olisi ihanaa saada kuulumisia teiltä kaikilta.
Ensi kertaan,
Sisar Izatt